Kuvassa Siiri kasvattajan luona seitsemän viikkoisena (kuva Fardarrigh -kennelin sivuilta www.fardarrigh.com)

Irlanninterrieri Siiri on tänään viisitoista viikkoa ja yhden päivän vanha. Meillä se on ollut nelisen viikkoa. Siiri oli todellinen heräteostos: Seurakaverini markkinoi sitä minulle treeneissä tehokkaasti mm. paikan päällä olleen Siirin pienen Vinski-veljen avulla. =) Minun ei ollut tarkoitus ottaa koiraa. Minun oli tarkoitus tehdä gradua ja aloittaa työura ja nauttia aikuisten koirien seurasta ja perustaa kotia. Mutta, mutta... Suhteellisen pitkään vaivannut pentukuume sai aikaiseksi, että meille tuli kolmas koira enkä minä ainakaan enää muistanut lausuneeni "ei enää ikinä terrieriä minulle, en jaksa niiden jääräpäisyyttä", "tämä nyppiminen on ärsyttävää, en koskaan enää ota nypittävää koiraa", "en koskaan ainakaan ota mitään isoa terrieriä, ne ovat raivostuttavia"...Ja niin vain Siiri asteli huusholliin: iso, nypittävä ja kovapäinen terrieri, jonka maine punaisena paholaisena ei ihan ensi silmäyksellä luettuna kovinkaan paljoa edes sytyttänyt.

Siiri on pentutestattu suhteellisen kovapäiseksi koiraksi, jossa on ainesta harrastuskaveriksi. Sillä on hyvät geenit ja ihmiset sen taustajoukkoina ovat sekä mukavia että päteviä. Siksi Siiri on meillä. Ei rodun vaan yksilön vuoksi. Ja kyllä se on terhakkaaksi ja kovapäiseksi osoittautunutkin.

Martta ja Elli katselevat minua anovasti, että veisin riiviöpennun niiden luota pois. Ulkoilemaan ei ole tunkua, jos pentu on lähdössä. Ulkoilut noudattavat nimittäin tiettyä (Siirin mielestä) hyväksi katsottua kaavaa: aluksi riehutaan siitä riemusta, että päästään ulos. Ja se tarkoittaa sekä hyppimistä, yleistä räyhäämistä että kaikkien eteen tulevien hihnojen kiskomista - ja kun kielletään, alkaa lehtien ja roskien takaa-ajo. Tässä vaiheessa pylleröillä on apua, miksi minä en taaskaan muistanut -ilme ja pentu vain jatkaa elämästään iloitsemista. Alun riehumisen jälkeen hetken aikaa sujuu hyvin yleisen haistelun merkeissä jollei tule autoja (oho, mikäs se oli, olipa aika iso, jäädään vähän katselemaan), ihmisiä (voi ei, tuolla menee ihminen, mennään sen luo, mennään, mennään! tyhmä, päästä nyt, minä tahdon tervehtiä, nyt heti, päästä!), toinen koira (kukas se on, käydään moikkaamassa!? miksi se haukkuu? minä menen katsomaan! namia saa muulloinkin, tuossa menee koira, mennään nyt sen luo, please, tulkaa kaikki...), ihminen kulkuneuvon kanssa (mikä ihme härveli tuo on?! tätä täytyy tarkastella), tuulessa liikkuva roska tai lehti (tuo lelu liikkuu!! otetaan kiinni, juoskaa!) tai mikä tahansa muu tavallisuudesta poikkeava tai liikkuva asia (minä olen pentu, minulla on oikeus ja velvollisuus katsella, ihmetellä, haistella, maistella, kuunnella, tuijottaa ja ottaa selvää, mikä se on, minä haluan tietää!). Kaiken sen ihmettelyn keskellä matka etenee muutaman metrin kerrallaan - kunnes alkaa riehuminen. On ihan sairaan hauskaa repiä toisten koirien hihnasta mahdollisimman läheltä kaulapantaa, varsinkin jos ne vähän vastustelevat, jolloin voi repiä lujempaa, kokeilkaa vaikka. Ja kuten nokkelimmat saattoivat arvata, pylleröt eivät enää ole vain masentuneita vaan epätoivoisia. Mutta Siiri sen kuin porskuttaa. Kieltäminen auttaa, jos sen tekee vähintään viisi kertaa niin, että ottaa koiran lähelleen, pitää kiinni minuutin-pari eikä anna ympäriinsä hamuilevan pedon kidan saada mistään otetta. Siitä seuraa taas muutama rauhallinen kymmen- jopa satametrinen pätkä lenkkiä. Loppuriehumisen ja sisääntuloriehumisen ihanuutta ei tietenkään voi edes sanoin kuvata. Maailma on niin ihana paikka elää!

Siirillä ei häntä laske juuri koskaan. Kaikki jutut ovat kivoja, tutustumisen arvoisia eivätkä oikeastaan yhtään pelottavia. Se menee päin kaikkea ja ottaa kaikki eteen tulevat asiat lunkisti turhia stressaamatta. Tutut koirat ovat potentiaalisia riehuntakavereita kokoon katsomatta - useimmiten ne ovat vain tylsiä aikuisia, jotka eivät leiki. Agility on sairaan hauska laji, jossa kannattaa huutaa ja riekkua kentän laidalla välittämättä vähääkään siitä, että on elänyt vasta muutaman viikon eikä edes oikein tiedä, mistä on kysymys. Helsingin keskusta on ihan turha paikka, jossa ei ainakaan koiranpennun aivot saa minkäänlaisia virikkeitä: missä se tekeminen on?! Autoilu on kivaa, vaikkakin tylsää. Metsässä voisi juosta tuntikaupalla eikä tunnu missään. Jos sattuu putoamaan puroon, on rynnättävä mahdollisimman nopeasti vain ylös ettei jää porukoista. Siiri on ihanan rohkea ja rämäpäinen. Elämää ei tarvitse sen kanssa koko aikaa miettiä. Se vain kulkee mukana niin kuin olisi jo monta vuotta niin tehnyt.

Siksi Siiri on meillä. Siitä olisi tarkoitus tulla rämäpäinen ja itsenäinen agilitykoira, joka ei pienistä hetkahda vaan uskaltaa painaa täysillä tilanteessa kuin tilanteessa; ja jos minä mitään koiranpennuista ymmärrän, sellainen siitä on kovaa vauhtia kasvamassa. Harjoittelu on jo aloitettu...

Kuitenkaan toistaiseksi mikään muu Siirin ominaisuus ei voita juuri uniltaan noussutta suloista palleroa, joka on ikionnellinen kun sen ihmiset ovat edelleen olemassa - harmi vain, että tämä olotila kestää noin kaksi minuuttia, jonka jälkeen alkaa  r i e h u m i n e n ...!