Olemme vaihtaneet paikkaa ja siirtyneet koirista hieman yleisluonteisempaan blogiin. Tosin todennäköisesti siitä pikku hiljaa kehittyy koirablogi, joten pylleröiden elämää voi tällä hetkellä seurata osoitteessa www.inarivap.vuodatus.net. Katsotaan, palaammeko tälle kanavalle joskus myöhemmin takaisin. Uuteen blogiin siis, mars!

Pitkänenäinen koikkerineiti on taas päässyt mukaan koiratoimintaan. Syksyn ajan Elli oli jotenkin paitsiossa enkä tehnyt sen kanssa muuta kuin normaalit lenkit. Nyt pentu on kotiutunut meille ja me pentuun - ja Elli tykästynyt siihen. Martta oli yli pari kuukautta matkoilla, ja sen aikana Elli ja Siiri löysivät yhteisen sävelen. Elli haastaa Siiriä leikkiin eikä ole millänsäkään, vaikka Siiri vie lelun suusta: sitten vain haetaan uusi ja leikki jatkuu. Tämä kaikki tosin loppui parisen viikkoa sitten kun Martta palasi maailmalta ja laumassa vallitsee taas järkkymätön kuri ja rauha. Martta makaa, joten niin makaavat muutkin. Jos nuoremmat yrittävät hiukan leikkiä, borderi katsoo paheksuen ja saattaa mennä väliin lopettaen kaiken hauskuuden. Se on johtajana niin epävarma, ettei se pysty antamaan yhtään löysiä, jotta laumassa voisi riehua. Mutta joka tapauksessa Martan poissaollessa koikkeri ja irski löysivät toisensa ja Elli sai rutkan määrän itseluottamusta ja -varmuutta. Olen treenannut sen kanssa agilitya ja se on ihan huippu!! Siinä on draivia ja menemisen meininkiä enemmän kuin koskaan ennen, se irtoaa hyvin, juoksee lujaa, tekee kaiken juuri niin kuin pyydän eikä agility ole koskaan tuntunut yhtä helpolta ja nautittavalta kuin viime perjantaina Ellin kanssa treeneissä! Sen kanssa ei tarvitse tehdä lähellekään yhtä paljon töitä kuin Martan kanssa, mutta parhaimmillaan se menee paremminkin kuin borderi. Jospa Elli vain saisi niin paljon itseluottamusta, että kykenisi vieraissa paikoissa kisoissa tekemään samanlaisia suorituksia kuin viime aikoina treeneissä, niin menisimme heittämällä kolmosiin ja pärjäisimme siellä mainiosti. Siihen pyrimme. Olen taas saanut rutkasti lisää innostusta ja kiinnostusta Ellin kanssa treenaamiseen ja tekemiseen.

Tosin siihen se Ellin kanssa mukavasti eläminen sitten jääkin... Normaalielämä ei ole yhtä nautittavaa kuin harratuselämä. Vapaana pitämistä ei voi oikein harkita täällä pääkaupunkiseudulla, hihnassa se ei ole tähän päivään mennessä oppinut kulkemaan kunnolla vaan kiertää minua koko ajan mitä ihmeellisimmistä kulmista ja kiskoo hajujen perään, kaikki vähäinenkin paukkuminen saa sen vieläkin uudenvuoden jälkimainingeissa tolaltaan ja ruoan kyttääminen on suorastaan maanista. Mutta onhan se kaunis ja pehmeä ja lämmin ja ihana; meidän Prinsessa. =)

 

Tässä Suuri Metsästäjämme, Kaunotar Prinsessamme, Keikkupeppumme, Koikkerineitimme. Kuvan perusteella ei ihan heti luulisi, että sen lempipuuhaa on rypeminen. (Kuva Anna-Leena Väätänen)

 

Kooikerhondje Elli on saanut Äidiltä ja Eerolta osuvan liikanimen Elli Erisuunta. Jokaisella lenkillä Ellin on pakko kulkea eri kohdassa kuin toiset koirat, haisteltava eri hajut, vaihdettava puolta eri aikaan ja kuljettava kaikin puolin eri aikaan kuin kukaan muu - olipa kyseessä koira tai ihminen. Rasittava tapa, jota olen kolme vuotta yrittänyt kitkeä pois, mutta joka tuntuu olevan enemmän kooikerprinsessan persoonasta kuin käytöksestä kiinni. Elli kulkee peppu keikkuen eteenpäin eikä ymmärrä ollenkaan, mistä kukaan voisi olla hänelle, Kaunottarelle, vihainen tai mitä hänen, Ihanaisen, käytöksessä muka olisi parannettavaa.

Viikonloppuna tuli taas Erisuunnan ongelmat stressaavalla tavalla esiin. Perjantaina olin kaikkin kolmen kanssa pitkällä metsälenkillä. Meillä on tässä lähellä mukavat metsät, joiden poluilla ei ole paljoa liikennettä, joten koirat saavat juosta vapaana. Martta pysyy koko ajan lähellä minua, jopa niin, että välillä kannustan sitä juoksemaan jonkun oravan tai pupun perään(!), Siiri ei ainakaan toistaiseksi ole lähtenyt kovinkaan kauas vaan muistaa aina katsoa, missä minä kuljen ja kääntyy takaisin, jos huomaa menneensä liian pitkälle, mutta Elli on toista maata. Se rakastaa metsässä juoksemista, se rakastaa hajuja. Suurimman osan ajasta myös Elli pysyy nätisti lähellä ja tekee vain pikaisia lenkkejä poluilta pois. Mutta toisinaan nenä vie sitä niin vahvasti, ettei milleen muulle ole pienissä aivoissa enää tilaa. Hajut ovat vastustamattomia - ja hajujen päässä oleva riista on jotain käsittämättömän ihanaa. Toistaiseksi Ellin elinpiirissä riistana ovat olleet vain oravat, pupuset ja kissat. Perjantaina tällainen upea riistakissa sitten osui Ellin tielle eikä mitään ollut enää tehtävissä. Kimittävä ajohaukku vain kaikui, kun kissa juoksi häntä suorana edellä Prinsessa perässään omakotitaloalueelle. Lähes vartin Elli jahtasi kissaa pitkin omakotitaloaluetta hurjasti huutaen. Minä olin sekä hätääntynyt että noloissani. En voinut kahden muun kanssa lähteä toisten pihoille karjumaan kolmannelle karvajalle, joka ei kuitenkaan olisi kuullut mitään, mutta en uskaltanut kokonaan poistua paikaltakaan, koska kotiin oli vielä jonkunlainen matka ja Elli olisi saattanut joutua auton alle sen aikana. Minä tyydyin puolikkaaseen kompromissiin, johon kuului typerä huutaminen ja vislaaminen kuuroille koikkerin korville, hätääntynyt puhelu miehelle ja terrierien roudaaminen vähän matkan päähän katoamispaikasta. Loppujen lopuksi tälläkin metsästysretkellä oli sikäli onnellinen loppu, ettei Elli saanut saalista kiinni vaan tuli suhteellisen sukkelaan (n. 20 min) jälkiämme pitkin luoksemme eikä yksikään pappa tai mummo tullut huutamaan irrallaan olevasta koirasta.

Sunnuntaina olimme mieheni kanssa isojen koirien (siis egoltaan ja iältään isojen tai isompien) kanssa samalla lenkillä. Ja taas vietti vei Kaunotarta. Ajohaukun puuttumisesta päätellen hajujen perästä ei kuitenkaan löytynyt mitään ja koikkeri palasi aikansa harhailtuaan luoksemme pienen vihellysavun jälkeen. Syvällä metsässähän se ei haittaa mitään, että koira lähtee hajujen perään. Kyllähän se sieltä aina pois löytää - tai ainakin suurimmassa osassa tapauksia. Mutta kaupunkioloissa on stressaavaa, että koira lähtee. Välittömästi mielen täyttää kuvat auton alle jääneistä raadoista, kidnapatuista söpöläisistä ja ihmisten pihojen liepeillä harhailevista villiintyneistä koiruleista.

Taitaa joutua Elli Erisuunta taas kulkemaan hihnan päässä metsässäkin (ainakin ollessaan minun kanssa kahdestaan; jos meitä on molemmat ihmiset, stressitaso ei ole omassa mielessä niin suuri) - ainakin pari päivää, kunnes taas unohdan karkailun ja säälin sitä ja annan sen juosta vapaana odottaen sydän kurkussa, milloin se päättää häipyä. Jos jatkuvasti pidän Ellin kontrollin alla, pyydän sitä luokse ja odotutan ja palkkaan ja käskytän, se pysyy suhteellisen hyvin lähellä. Mutta silloin tuntuu ihan turhalta edes pitää koiraa vapaana, sillä oma lenkkeilyn ilo jää sillä kertaa löytymättä.

Summa summarum: Ellillä oli sairaan ihana viikonloppu!!

Martta on viime aikoina käynyt suhteellisen ahkerasti treenaamassa agilitya.Vauhtia on koiralle tullut ihan mukavasti lisää ja minun ohjauksenikin on pysynyt perässä yllättävän hyvin. Edelleen meidän suurin ongelmamme on oikean viettitason saavuttaminen ja ylläpitäminen. Muutamista ikävistä menneisyyden tapahtumista johtuen Martta ei täysin luota omaan turvallisuuteensa agilitykentällä suhteessa toisiin koiriin eikä se näin ollen anna kaikkeaan edes treeneissä, saati sitten kisoissa. Tähän ongelmaan me joudumme pureutumaan yhä uudestaan ja uudestaan. Viimeksi asia tuli esille lauantaina seuramme kouluttajilleen järjestetyssä koulutuksessa, jota piti Teemu Linna (todella hyvä kouluttaja ja koirien tuntija; harvoin olen tavannut hänen veroistaan!!). Martan kohdalla keskityimme oikeastaan pelkkään viettitasoon niin harjoitusten kuin puheidenkin tasolla. Kerrankin kouluttaja ihan oikeasti tiesi vieteistä, osasi antaa käytännön neuvoja ja näki koiran ongelmakohdat. Sain paljon uutta ajateltavaa ja opeteltavaa - ja paljon uskoa siihen, että olemme tehneet hyvää työtä ja että koirassa riittää potentiaalia ja rahkeita edetä pitkällekin! Linnat kouluttavat meitä vielä kolme kertaa. Emmeköhän me niillä opeilla pärjää tämän talven treenit ja saa koiran viettitason kohotettua sopivaksi. Kisaaminen jää nyt kevääseen asti tauolle ja me keskitymme treenaamiseen.

 

Tässä muutama kuva Martasta Syysskaboissa Helsingissä syyskuun alkupuolella. Siellä jaettiin borderterrierien tämän vuoden agilitymestaruudet ja me tulimme niissä karkeloissa kuudensiksi, joka lienee tähän mennessä meidän paras yksittäinen saavutuksemme.

Koira näyttäisi olevan suhteellisen hyvin menossa koko kropallaan sinne, minne nenä näyttää - tosin en kyllä tiedä, kuinka paljon sen pitäisi oikeasti olla kääntymässä vasemmalle hypyn jälkeen...

 

Tästä kuvasta huomaa hyvin, kuinka varovaisesti Martta keinun menee, vaikka se tekeekin sen nykyään suhteellisen vauhdikkaasti. Traumoista on vaikea päästä eroon.

 

Palkka on aina lentänyt keinulta kauas eteen heti sen kolahdettua maahan - ja kuvasta huomaa koulutustavan: koira on riemuissaan jatkamassa suoraan eteenpäin, vaikka minä selvästikin kaarran vasemmalle.

 

Okserin yli lennokkaasti - eipä ainakaan tule rimat alas! Ja tässä nyt huomaa, että koira hyppää jo valmiiksi esteen oikeaa reunaa, koska rata jatkuu sinnepäin.

 

Pujottelussa koiralla näyttää olevan mukavan keskittynyt ilme, mutta voisihan pieni koira tietysti pujotella vieläkin lähempänä keppejä.

(alkuperäiset kuvat osoitteessa http://picasaweb.google.com/erjasr/BorderitSyysSkaboissa2007Sunnuntai Erja Suni-Räsäsen ottamina)

Kuvassa Siiri kasvattajan luona seitsemän viikkoisena (kuva Fardarrigh -kennelin sivuilta www.fardarrigh.com)

Irlanninterrieri Siiri on tänään viisitoista viikkoa ja yhden päivän vanha. Meillä se on ollut nelisen viikkoa. Siiri oli todellinen heräteostos: Seurakaverini markkinoi sitä minulle treeneissä tehokkaasti mm. paikan päällä olleen Siirin pienen Vinski-veljen avulla. =) Minun ei ollut tarkoitus ottaa koiraa. Minun oli tarkoitus tehdä gradua ja aloittaa työura ja nauttia aikuisten koirien seurasta ja perustaa kotia. Mutta, mutta... Suhteellisen pitkään vaivannut pentukuume sai aikaiseksi, että meille tuli kolmas koira enkä minä ainakaan enää muistanut lausuneeni "ei enää ikinä terrieriä minulle, en jaksa niiden jääräpäisyyttä", "tämä nyppiminen on ärsyttävää, en koskaan enää ota nypittävää koiraa", "en koskaan ainakaan ota mitään isoa terrieriä, ne ovat raivostuttavia"...Ja niin vain Siiri asteli huusholliin: iso, nypittävä ja kovapäinen terrieri, jonka maine punaisena paholaisena ei ihan ensi silmäyksellä luettuna kovinkaan paljoa edes sytyttänyt.

Siiri on pentutestattu suhteellisen kovapäiseksi koiraksi, jossa on ainesta harrastuskaveriksi. Sillä on hyvät geenit ja ihmiset sen taustajoukkoina ovat sekä mukavia että päteviä. Siksi Siiri on meillä. Ei rodun vaan yksilön vuoksi. Ja kyllä se on terhakkaaksi ja kovapäiseksi osoittautunutkin.

Martta ja Elli katselevat minua anovasti, että veisin riiviöpennun niiden luota pois. Ulkoilemaan ei ole tunkua, jos pentu on lähdössä. Ulkoilut noudattavat nimittäin tiettyä (Siirin mielestä) hyväksi katsottua kaavaa: aluksi riehutaan siitä riemusta, että päästään ulos. Ja se tarkoittaa sekä hyppimistä, yleistä räyhäämistä että kaikkien eteen tulevien hihnojen kiskomista - ja kun kielletään, alkaa lehtien ja roskien takaa-ajo. Tässä vaiheessa pylleröillä on apua, miksi minä en taaskaan muistanut -ilme ja pentu vain jatkaa elämästään iloitsemista. Alun riehumisen jälkeen hetken aikaa sujuu hyvin yleisen haistelun merkeissä jollei tule autoja (oho, mikäs se oli, olipa aika iso, jäädään vähän katselemaan), ihmisiä (voi ei, tuolla menee ihminen, mennään sen luo, mennään, mennään! tyhmä, päästä nyt, minä tahdon tervehtiä, nyt heti, päästä!), toinen koira (kukas se on, käydään moikkaamassa!? miksi se haukkuu? minä menen katsomaan! namia saa muulloinkin, tuossa menee koira, mennään nyt sen luo, please, tulkaa kaikki...), ihminen kulkuneuvon kanssa (mikä ihme härveli tuo on?! tätä täytyy tarkastella), tuulessa liikkuva roska tai lehti (tuo lelu liikkuu!! otetaan kiinni, juoskaa!) tai mikä tahansa muu tavallisuudesta poikkeava tai liikkuva asia (minä olen pentu, minulla on oikeus ja velvollisuus katsella, ihmetellä, haistella, maistella, kuunnella, tuijottaa ja ottaa selvää, mikä se on, minä haluan tietää!). Kaiken sen ihmettelyn keskellä matka etenee muutaman metrin kerrallaan - kunnes alkaa riehuminen. On ihan sairaan hauskaa repiä toisten koirien hihnasta mahdollisimman läheltä kaulapantaa, varsinkin jos ne vähän vastustelevat, jolloin voi repiä lujempaa, kokeilkaa vaikka. Ja kuten nokkelimmat saattoivat arvata, pylleröt eivät enää ole vain masentuneita vaan epätoivoisia. Mutta Siiri sen kuin porskuttaa. Kieltäminen auttaa, jos sen tekee vähintään viisi kertaa niin, että ottaa koiran lähelleen, pitää kiinni minuutin-pari eikä anna ympäriinsä hamuilevan pedon kidan saada mistään otetta. Siitä seuraa taas muutama rauhallinen kymmen- jopa satametrinen pätkä lenkkiä. Loppuriehumisen ja sisääntuloriehumisen ihanuutta ei tietenkään voi edes sanoin kuvata. Maailma on niin ihana paikka elää!

Siirillä ei häntä laske juuri koskaan. Kaikki jutut ovat kivoja, tutustumisen arvoisia eivätkä oikeastaan yhtään pelottavia. Se menee päin kaikkea ja ottaa kaikki eteen tulevat asiat lunkisti turhia stressaamatta. Tutut koirat ovat potentiaalisia riehuntakavereita kokoon katsomatta - useimmiten ne ovat vain tylsiä aikuisia, jotka eivät leiki. Agility on sairaan hauska laji, jossa kannattaa huutaa ja riekkua kentän laidalla välittämättä vähääkään siitä, että on elänyt vasta muutaman viikon eikä edes oikein tiedä, mistä on kysymys. Helsingin keskusta on ihan turha paikka, jossa ei ainakaan koiranpennun aivot saa minkäänlaisia virikkeitä: missä se tekeminen on?! Autoilu on kivaa, vaikkakin tylsää. Metsässä voisi juosta tuntikaupalla eikä tunnu missään. Jos sattuu putoamaan puroon, on rynnättävä mahdollisimman nopeasti vain ylös ettei jää porukoista. Siiri on ihanan rohkea ja rämäpäinen. Elämää ei tarvitse sen kanssa koko aikaa miettiä. Se vain kulkee mukana niin kuin olisi jo monta vuotta niin tehnyt.

Siksi Siiri on meillä. Siitä olisi tarkoitus tulla rämäpäinen ja itsenäinen agilitykoira, joka ei pienistä hetkahda vaan uskaltaa painaa täysillä tilanteessa kuin tilanteessa; ja jos minä mitään koiranpennuista ymmärrän, sellainen siitä on kovaa vauhtia kasvamassa. Harjoittelu on jo aloitettu...

Kuitenkaan toistaiseksi mikään muu Siirin ominaisuus ei voita juuri uniltaan noussutta suloista palleroa, joka on ikionnellinen kun sen ihmiset ovat edelleen olemassa - harmi vain, että tämä olotila kestää noin kaksi minuuttia, jonka jälkeen alkaa  r i e h u m i n e n ...!