Meillä kotona Vantaalle elää mukavassa sopusoinnussa kahden lähes tulkoon aikuisen ihmisen rattona kolme koiraa, meidän ikiomat pyllerömme.

Pyllerö numero yksi on borderterrieri Martta (Olters Viola, s. 9/2002). Martta harrastaa agilitya pikkuisten koirien ylimmässä luokassa (mini3) pääasiassa siksi, että sillä on lajista niin innostunut omistaja. Martta itse ei olisi tätä lajia valinnut, siinähän pitää juosta ja olla muiden koirien kanssa samassa paikassa. Kuka sellaista tahtoisi?! Martta itse olisi valinnut jo syntymässään kissan osan: makoilua, hyvää ruokaa, palvelua, kehräämistä, rapsutuksia ja ulkona varjoisessa puskassa istumista. Nyt sen elämään kuuluu agilityn (liian rankkaa, tulee hiki...) lisäksi lenkkeilyä (tyhmääää!), nuorempien kouluttamista ja vahtimista (rasittavaa) sekä koirien sääntöjen noudattamista (minä? tottelisin? sinua? nyt? älä kuule luule... okei, älä hiilly, noloa, joku voi nähdä). Jos joku olisi vaivautunut opettamaan Martalle hiekkalaatikon käyttämisen niin se voisi elellä talvet kaikessa rauhassa sisätiloissa, mutta kun ei. Tasan ei käy onnen lahjat.

Paras paikka maailmassa on ihmisten sänky (ei saa mennä, grrrr), toiseksi paras syli (pyydetään liian harvoin), kolmanneksi nojatuoli tai sohva (onneksi edes joissakin paikoissa sallittuja). Ja muut paikat, kuten koiran korit ja auto ja häkit, lattiasta ja maasta nyt puhumattakaan ovat sopimattomia paikkoja kenellekään itseään kunnioittavalle pyllerölle.

Nukkuminen ja ruoka ovat luonnollisesti Martan maailman parhaat asiat. Nukkuminen ehkä hitusen ruokaa parempi - siinä tarvitsee tehdä vähemmän. Ihmiset ovat myös ihan kivoja, varsinkin sellaiset, jotka eivät määräile. Parhaita ovat ne ihmiset, jotka palvelevat Marttaa hyvin: valmistelevat oman nojatuolin huushollin parhaalle paikalle, antavat makupaloja silloin kun toiset koirat tottelevat, kantavat sylissään paikasta toiseen ja lopettavat lenkin kesken heti kun Martta pysähtyy. Valitettavasti meillä Vantaalla ei asu sellaisia. Valitettavasti ne hetket kun Martta pääsee kivoille sukulaisille ovat niin kovin harvassa. Joskus myös luiden syöminen on ihan ok - ainakin hetken aikaa. Niin ja se agility. On sekin Martan mielestä nykyisin jo ihan kivaa, varsinkin jos kentällä ei ole ketään muuta ja palkkaa eli karvaista repimislelua saa retuuttaa tarpeeksi usein.

Martta on tehnyt laiskuudesta taidetta. Ja sillä taiteen alallaan se on valloittanut kaikkien tapaamiensa ihmisten sydämen. "Ottaisin koiran jos saisin tällaisen kuin Martta." "En minä koiraa ottaisi, mutta kyllä Martta voisi meille muuttaa." Toistaiseksi Martta kuitenkin asuu meillä Vantaalla ja yrittää kaikin tavoin saada meidätkin käyttäytymään niin kuin kunnon koiran omistajat: palvelijan lailla.

 

Toinen pyllerö on kooikerhondje Elli (Cavalriina's Marina Marttin, s. 2004). Ellin tärkein ja ainut tehtävä on olla kaunis, ihana ja pehmeä. Elli on Prinsessa, Elli on Kaunotar, Elli on Neiti. Se herää joka aamu kajaalit silmissään peppu keikkuen valmiina valloittamaan kaikki maailman miehet ja tappamaan kaikki maailman saaliseläimet. Elli on maailman kaunein, suloisin, ihanin, nopein, paras metsästämään, hurmaavin, nätein, pehmein, lämpöisin, vastustamattomin, mukavin ja täydellisin Koiraneiti - jos kysytään Elliltä itseltään. Kaikki muut eivät ole aina samaa mieltä... Mutta se ei todellakaan haittaa itse Prinsessaa. Jos sinä et rakasta, joku muu maailmassa kyllä rakastaa. Peppu vain keikkuu entistä vinhemmin ja kuono etsii kättä rapsuttamaan. Jos on varma omasta viehätysvoimastaan, riittää kun on olemassa.

Muu elämä tuottaakin Ellille enemmän huolta ja murhetta. Paukahduksia ja kaikki muita kovia ääniä on syytä mennä pakoon mahdollisimman pian, mahdollisimman pieneksi, mahdollisimman pimeään ja syrjäiseen paikkaan. Kotona sängyn alustat ovat hyviä, lenkillä käy minkä tahansa puskan alusta, mihin saa kaivettua poteroa. Ellin elämä paukkuarkuuden kanssa on suhteellisen rankkaa ja vaikeuttaa sen jokapäiväisiä toimia. Myös suurin osa vieraista ihmisistä on arveluttavia. Ne on ihan ok niin kauan kun niiden kanssa ei tarvitse ryhtyä tekemisiin. Ja kyllä ne silloinkin vielä menettelevät kun kehuvat ja ihastelevat ja niiden luokse saa mennä omaan tahtiin. Mutta siitä ei enää tule mitään, että kaiken maailman rähmäkäpälät lääppivät Ellin puhdasta, valkeaa turkkia: siinä kohdassa on viisainta lähteä pois tai ryhtyä huutamaan ja haukkumaan.

Lisäksi meille ihmisille tuottaa huolta ja murhetta Ellin suuri metsästysvietti. Kaupunkialueella on hankalaa, jos koira muuttuu metsään päästyään Prinsessasta yhtäkkiä täysveriseksi pedoksi. Vapaana pitäminen on stressaavaa eikä onnistukaan ihan joka paikassa. Ellille itselleen tämä ominaisuus toki tuottaa iloa, tyydytystä, onnistumisen kokemuksia ja mitä suurinta onnea. Onni on löytää pupun hajun perästä pupu itse ja juosta huutaen sen perässä pitkin metsiä.

Myös Elli harrastaa agilitya. Se on keskikokoinen ja kilpailee keskimmäisessä sarjassa (medi2). Treenaaminen pusuttelujen ja herkullisten makupalojen kanssa on Ellin mielestä ihan kivaa, mutta juokseminen kaiken maailman kisoissa tuomarin lähennellessä ja ihmisten tuijottaessa ei ole nautinto. Tällä hetkellä Ellin agilityn harrastaminen tarkoittaa sitä, että käymme yhdessä kentällä juoksentelemassa, Elli saa olla ilman paineita ja minä opettelen, kuinka herkkisten kanssa treenataan.

 

Kolmas koira on kuukausi sitten meille saapunut irlanninterrieri Siiri (Fardarrigh Ain't a Saint, s. 2007). Sen luonteen selvittäminen on siis vasta alkanut. Mutta näin aluksi tapaus näyttää toimeliaalta, rohkealta, uteliaalta ja kovapäiseltä - siis täydelliseltä harrastuskoiralta! Pylleröt katselevat sitä kauhuissaan, me ihmiset välillä iloitsemme uudesta tyypistä, välillä toivotamme sen hornan kuuseen.